Paluu Ritsemiin, mittarissa reilu 200 km

Edessä oli vaelluksen viimeinen ja 9. aamu. Oli helpottava tietää, että koitos olisi pian ohi. Herätys oli todella aikaisin, jo klo 5. Palautuminen oli viime päivien ajan ollut vähäistä, mutta siitä huolimatta virtaa riitti edelleen. Lähinnä kai tieto siitä, että enää oli edessä reilu 20 km auttoi jaksamaan. Jalat olivat aivan kauttaltaan rakoilla, ei auttanut kuin vetää taas täysin märät kengät jalkaan ja lähteä taivaltamaan viimeistä etappia kohti Ritsemiä. Ilma oli onneksi paranemaan päin.

Reitti seuraili Ahkkajavrrea kohti Ritsemiä, tosin ei rantaa pitkin vaan tuntureiden kautta. Edessä oli tietysti taas reilusti ylämäkeä, koivikkoa ja sääskiäkin. Reitti ei ollut ihan helppokulkuinen, vaan muistutti paikoin viidakkoa. Useaan otteeseen käveltiin suolla.

img_6870
Ruotsalaiseen siltaan oli käytetty hieman enemmän  materiaalia kuin  norjalaiseen
fullsizerender10
Polku kulki halki mitä mehevimpien hillamättäiden

Ritsemin seudun hillasato vaikutti varsin hyvältä ja pääsato näytti kypsyvän vasta elokuun alussa. Tosin hillastus näillä jängillä vaatii erähenkisyyttä ja valmiutta tarpoa kohteeseen toistakymmentä kilometriä.

Tavanomainen etenemisnopeutemme oli noin 2 km tunnissa. Tänään olin kuitenkin päättänyt laittaa peliin viimeiset energiat ja etenimme jopa 2,5 km/h. Vauhti kuulostaa mitättömältä, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt kävelemään yhtään nopeammin. Puristin vaellussavoista niin kovaa, että molempiin kämmeniin tuli rakot! Tämä vielä puuttui.

fullsizerender12
Polku oli vähän käytetty

Lounaan pidimme puoleltapäivin. Tämän etapin suurin ongelma oli virtaavan veden vähäisyys. Itse tankkasin vettä melko pienistäkin tunturipuroista. Lämpötila oli noussut taas 20 asteeseen ja nestettä kului runsaasti. Lounaspaikan laavun lähellä oli suolampi, jonka vettä en itse halunnut edes keitettynä käyttää. Tänään lounaana oli ns. keräilyerät. Olin reilun viikon aikana täysin kyllästetty erilaisilla valmismarjakeitoilla -ja kiisseleillä, joita syötiin puuron kanssa joka aamu. Tämän päivän lounas koostui erilaisista aamupalajämistä, myös blåbandin marjakeitosta. Keittojauheen pelkkä hajukin aiheutti tässä vaiheessa voimakkaita hylkimisreaktioita, joten vedin mysliä ja kaurahiutaleita veteen sekoitettuna kylmiltään. Toimi tässä tilanteessa ihan hyvin.

Aurinko porotti taas paahtavasti ja sääsket pörräsivät ilmassa.

fullsizerender11

fullsizerender14
Ahkka oli entistä lähempänä. Upeat maisemat ja energiageeli auttoivat jaksamaan!
img_6887
Noin 5 kilometriä jouduttiin kävelemään tällaisessa mutaisessa suossa.

Reitti muuttui loppua kohden varsin märäksi ja soiseksi. Suonsilmiä oli kaikkialla ja polku suorastaan ui vedessä. Myös polun sivussa oli todella märkää. Suo siellä, vetelä täällä. Kengät kastuivat entistä enemmän ja sukat olivat likomärät. Kengät tuntuivat painavan vähintään kilon ja teki etenemisestä entistä raskaampaa. Rakoille tämä teki tietenkin ”hyvää”. Jokainen askel oli entistä tuskaisampi. Edelleen sai taistella, että sait vaelluskengät nousemaan upottavasta turpeesta. Mieleen ei tietenkään tullut luovuttaa, koska se ei edes olisi ollut mahdollista. Rakot painoivat niin paljon myös kämmeniä, että harkitsin jo hanskojenkin käyttämistä, mutta helteen takia en halunnut. Takki oli sen sijaan ihan pakko laittaa päälle hyttysten takia.

N. kl 17 näköpiirin tulivat tutut sähkölinjat! Fiilis oli mahtava. Kun pääsin kiinteämmälle polulle oli ihan pakko jo tuulettaa täysillä. Maali häämötti näköpiirissä. Viimeiset pari kilometriä olivat pelkkää alamäkeä Ritsemiin.

FullSizeRender(15).jpg
Minulla on Donald Trumpin kanssa yhteneväinen hiustyyli ja ihonväri 200 km ja 9 tunturissa vietetyn päivän jälkeen

Klo 18 saavuin Ritsemiin. Olin koko päivän ajan haaveillut kylmästä cokiksesta. Jätin märät vaelluskengät autolle ja marssin toiveekkaana leirikeskuksen respaan. Mitä vielä, koko paikassa ei myyty coca-colaa! Pahimpaan hätään oli juotava RedBull, joka oli ihan ensimmäinen laatuaan elämässäni.

Kävely oli melko tuskaisaa ja jalat todella pahassa kunnossa. Suihkun jälkeen en saanut enää edes lenkkareita mahtumaan jalkaan, vaan ainoat kengät, jotka menivät jalkaan olivat crocsit. Jalat olivat kauttaaltaan nilkkoja myöten turvoksissa. En varmastikaan olisi enää tämän pidemmälle pystynyt jatkamaan vaellusta jalkojen kunnon takia.

Olin varannut paluupäivälle evästä, joka odotti autossa. Illalliseksi valmistui Scottin herkkutattirisottoa ja omaa hirvisäilykettä. Teollinen risotto ei vetänyt lähellekään vertoja itse kuivattuun ja tehtyyn korvasienirisottoon. Viikon aikana Ritsemiin oli myös tullut valtavasti lisää väkeä, joten koko keittiöalue oli tupaten täynnä.

Ei todellakaan tehnyt mieli jäädä enää telttailemaan Ritsemiin, vaan olin jo kauan aikaa ennen tätä viimeistä päivää tehnyt päätöksen, että ajaisin takaisin Rovaniemelle. Matkaan pääsimme Suomen aikaa klo 22. Otin vielä kyytiin myös kaksi söpöä ruotsalaista kiipeilijäpoikaa, joiden auto oli reilun tunnin ajomatkan päässä. Tie Ritsemiin on todella huonokuntoinen, eikä mikään rallirata. Ilta ja yö olivat todella kauniit ja maisemat edelleen upeat. Kotimatka kulki Gällivaren, Pajalan ja Pellon kautta Rovaniemelle. Kotona olin n. klo 3 aamulla. Vuorokaudelle tuli siis mittaa 22 tuntia, joka sisälsi reilu 20 km kävelyä ja n. 450 km autolla ajoa. Melkoista.

***

Jotkut kulkevat koko 800 km Kalottireitin yhden kesän aikana. Itse mietin monta kertaa kuinka joku siihen pystyy. Omat jalkaterät eivät selvästikään siedä yli 200 km kävelyä kosteissa olosuhteissa. Olinkin vaelluksen jälkeen lähes liikuntakyvytön pari kolme päivää ja pystyin liikkumaan ainoastaan crocsit jalassa. Jalkojen täydellinen turvotus kesti pari päivää. Tämän vaelluksen opit ovat ainakin, että päiväetappien kannattaa olla n. 15 km näin haastavissa maastoissa, missä tulee joka päivä n. 800 – 1000 m korkeuseroa. Lisäksi jossain vaiheessa olisi pakko pitää lepopäivä. Vajsaluoktasta Sulitjelmaan on onneksi vain noin reilu 100 km. Se lienee käveltävissä vähemmällä tuskalla ensi kesänä.

Raastavia, märkiä kilometrejä kohti Ritsemiä

Oli ihan selvää, että vaellus oli muuttunut kauheaksi puurtamiseksi ja siitä oli tässä vaiheessa hauskuus aika kaukana. Stressiä aiheutti seuralaiseni aikataulut, joissa ei ollut jouston varaa lainkaan. Tällaisesta lähtökohdasta käsin en halua enää lähteä reissuun.

Vaelluksen 8. aamu näyttäytyi harmaan pilvisenä vastaten jotakuinkin ennen lähtöä katsottuja ennusteita. Reitin varrella ei ollut missään kännykän kuuluvuutta; sen verran kaukana asutuksesta reitti kulki. Tämän seikan pystyi päättelemään etukäteen jo pelkkiä karttoja katsomalla. Olimmekin vuokranneet reissuun satelliittipuhelimen hätätilanteen varalle. Ihmisiä ei näkynyt reitillä lukuunottamatta Røysvattnin lähellä ollutta telttailijaa. Todella turvatonta olisi kyllä alueella liikkua yksinään ilman minkäänlaista viestintävälinettä.

Kalottireitti olisi jatkunut Røysvattnilta Ruotsin ja Norjan rajaa seuraillen. Minä olisin halunnut valita tämän reitin kohti Vajsaluoktaa, mutta kaverini taas ei. Kartasta katsottuna Kalottireitti näytti myös paremmalta, sillä se kulki huomattavan pitkän matkaa ylhäällä tunturissa. Kun taas suora reitti Røysvattnista Ritsemiin näytti kulkevan soilla ja tunturikoivikoissa.

Lyhyiden yöunien jälkeen oli aika taas pakata kamppeet ja lähteä taapertamaan kohti Ritsemiä, jonne oli matkaa reilu 40 km kävellen. Lähdimme seuraamaan Rádjebálges-nimistä reittiä kohti Ritsemiä. Olimme päättäneet, että päivän aikana meidän pitäisi päästä Ahkájavrren rannalle, missä voisimme yöpyä ja olisimme suurin piirtein puolessa välissä matkaa.

img_6826

Reitti eteni jokseenkin saman tyyppisissä maastoissa kuin aiemminkin. Välillä oli kivikossa kävelemistä, jokien ylitystä ja lopulta reitti alkoi laskea kohti tunturikoivikoita. Tuuli oli melko kova. Ei auttanut kuin tarpoa eteenpäin.

img_6846
Koko vaellukselle riitti tämä yksi kaasupönikkä

Lounastauon jälkeen taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä, jotka enteilivät sadetta. Norjan puolella näyttikin satavan rankasti. Yritimme laittaa vauhtia rattaisiin, mutta sade saavutti meidän väistämättä. Se olikin tämän vaelluksen ainut kunnon rankkasade. Sateen jälkeen myös sääsket ilmaantuivat sankkoina pilvinä taas seuraksemme.

img_6858

Reittiä oli paikoin melko vaikea havaita. Tämän kuvan ottamisen jälkeen jäin Tiinasta todella paljon jälkeen, enkä nähnyt häntä enää ennen Ahkajavrrea. Jossain vaiheessa huomasin eksyneeni reitiltä. Koitin huutaa Tiinan perään, käytin rinkan pilliä, mutta ei mitään vastakaikua. Ei auttanut muu kuin kävellä takaisin päin ja koittaa etsiä reittimerkintä ja tähyillä siitä uutta suuntaa. Tuuli oli kova ja kartan kaivaminen esiin kävi myös ihan omasta operaatiosta. Löysin onneksi takaisin reitille. Reitti risteili kallioilla ja lähtikin jyrkkään laskuun, joka oli minulta jäänyt huomaamatta. Tästä eteenpäin reitti kulki todella kosteassa tunturikoivikossa, jossa ei tietenkään ollut pitkospuita.

Kengät kastuivat läpikotaisin ja kumpikin  kenkä painoi vähintään kilon. Kenkien nostelu upottavasta suosta kävi ihan työstä. Tässä vaiheessa myös kengät aiheuttivat tolkuttoman määrän rakkoja jalkoihin. Jokainen suossa otettu askel raastoi kantapäitä, koska kenkä jäi suohon jumiin ja kantapää nousi kengän sisällä. Hyttysetkin piinasivat. V-käyrä alkoi nousta erittäin jyrkästi, varsinkin kun matkaa joutui taittamaan yksin ja jatkuvasti tähystämään minne pitäisi suunnistaa. En jaksanut enää ottaa yhtä ainuttakaan kuvaa.

fullsizerender9
Itse Ahkka

Lopulta saavuin Ahkajavrrelle n. klo 22. Takana oli reilu 2o km. En tiedä millaisia steppiaskelia olin koko päivän ottanut, sillä kännykän mukaan askelia kertyi tällekin päivälle yli 43 800! Järven rannassa oli yllättävän paljon porukkaa! Kalastajaporukoita, jotka olivat saapuneet sinne veneillä. Pystytimme teltan rantakivikkoon. Illalliseksi oli korvasienirisottoa ja poroa. Hyttysiä oli onneksi melko vähän tällä alueella. Leiripaikkamme ohi kulki kalamies, joka esitteli meille komeaa taimenta. Kysyin häneltä ruotsiksi jotain kalasta. Mies kuitenkin vastasi suomeksi. Paikalla oli suomalaisten kalamiesten porukka. Hekin ihmettelivät mitä me siellä teimme. Olin aivan totaalisen poikki enkä jaksanut jäädä viettämään iltaa ja ihailemaan järveä ja tuntureita upeassa ilta-auringossa. Meidät olisi kutsuttu illanviettoon suomalaisten leiriin, mutta tällä kertaa oli pakko passata. Herätys oli nimittäin ajastettu klo 5:ksi. Tämä siitä syystä, että seuraavana päivänä piti vielä päästä takaisin Rovaniemelle.

Arktinen paratiisi & purgatorio ALL in ONE, 28 km

Lyhyiden yöunien jälkeen minun oli taas ryhdyttävä aamiaisen valmistukseen. Vaikka fyysinen kuormitus oli kova ja unet aivan liian lyhyitä, oli hämmästyttävää miten sitä kuitenkin jaksoi toimia ja olla aktiivinen joka tilanteessa. Varmasti pilvettömällä, turkoosin sinisellä taivaalla ja valkoisena hohtavalla jäätiköllä oli oma osuutensa jaksamiseen. Tämäkään aamu ei poikennut aiemmista Norjan puolella vietetyistä aamuista. Energiaa tankattiin 7. aamuna puurosta chia-siementen ja kiisselin kera.

Paurojavren kämppä oli tilava ja viihtyisä. Täälläkään kukaan ei ollut pahemmin välittänyt siivota jälkiään, joten ”jouduimme” suorittamaan melko perusteellisen aamusiivouksen ennen lähtöä kohti Røysvattn-hyttaa. Siivoamiseen ja pakkaamiseen kuuluu yllättävän paljon aikaa. Yleensä aamutoimiin meni kahdesta jopa kahteen ja puoleen tuntiin aikaa.

img_6785
Ihana aamu
img_6788
R2D2 lähtövalmiina

Tämän päivän etapista muodostui ehdottomasti elämäni rankin suoritus. 42 km maratonkin häviää tämän päivän koitokselle kevyesti. No sitä en tietenkään tiennyt etukäteen. Näin jälkikäteen ajatellen tämä etappi Paurolta Røysvatnille kannattaa ehdottomasti jakaa kahdelle päivälle. Olikohan reittikuvauksessa välimatkaksi kerrottu 25 km, mutta oma gps mittasi lopulta tulokseksi 28 km. Minulla ei ollut kellon laturia matkassa, joten en voinut käyttää sen gps:ää kuin kolmena päivänä. Olin tarkoituksella säästellyt akkua näille viimeisille päiville.

Tuntui, että rinkan painossa ei ollut tapahtunut lainkaan keventymistä. Kokonaisvaltainen väsymys ja rasitus varmasti piti huolen siitä, että vaikka painoa päivittäin hivenen vähenikin, ei sitä käytännössä huomannut.

Reitti lähti kämpältä kapealle kannakselle, jonka nokassa odotti soutuvene. Tiedossa oli siis vesistön ylitys soutaen. Veneessä ei ollut kunnon hankaimia, joten soutamisesta ei tullut mitään. Onneksi meitä oli kaksi, joten saimme melottua itsemme vastarannalle. Tänne piti jättää rinkat, ottaa vastarannalta toinen vene hinaukseen ja soutaa taas takaisin. Jätimme toisen veneistä vastarannalle ja meloimme takaisin rinkkojen luo.

IMG_6314.jpg
Sen lisäksi että veneet oli tiukasti köytetty, piti niiden päälle vielä asetella painavat kivet

Veneet olivat aika painavat ja en tiedä miten yksinäinen naisvaeltaja selviää niiden käsittelystä. Voimia siinä tarvittiin.

Edessä oli taas aika pitkä nousu. Noin tunnin ajan kuljettuamme edessämme oli sillan ylitys. Olimme lukeneet Paurojavren vieraskirjasta, että se olisi aika huonokuntoinen. Tieto piti kyllä hyvin paikkansa. Silta oli toisesta päästä vain puolittain kiinni maassa, joten se tietysti vaikutti sen vakauteen aika paljon. Lisäksi silta päättyi veteen, eikä suinkaan kuivalle maalle!

img_6802
Aika huteran näköinen viritelmä

Ilmeisesti Paurojavren ja Røysvatnin välinen etappi on todella vähän käytetty, koska polkua oli erittäin vaikea havaita. Reittimerkinnät olivat olemattomat. Tämä väli oli koko vaelluksen huonoiten merkitty. Jouduimmekin ihan suunnistamaan, no se ei sinänsä ollut tässä maastossa vaikeaa.

img_6809
”Reitin” varrella oli useita tällaisten purojen ylityksiä

Olimme päättäneet pitää lounastauon Gåbddåjavrren rannalla.

img_6812
Lounas hiekkarannalla Ruotsin puolella

Tuntui ihan käsittämättömältä olla korkealla napapiirin pohjoispuolella, aurinko porotti ja oli helteisen kuuma. Järven rannalla oli kaiken lisäksi kiva hiekkaranta, jonne olisi mielellään voinut jäädä ottamaan aurinkoa. Täälläkin piti käydä uimassa lounasruoan hautuessa.

Reitti teki siksakkia Norjan ja Ruotsin rajaa seuraillen. Ruotsin puolella polkua ei ollut käytännössä lainkaan useiden kilometrien matkalla. Jossain vaiheessa kävelimme varmaan tunnin verran harhaan. Reitti seuraili kilometrien verran eri järvien rantoja. Näillä seuduilla alkoi olla sääskiä taas enemmän kuin tarpeeksi ja kävely alkoi olla jo melko tuskaisaa. Koko ajan sai huitoa toisella kädellä, ei kovin helppoa, kun kädessä oli vielä sauvat.

img_6821
Ruotsalainen silta oli varsin jämäkkää tekoa, vaikka olikin rakennettu vain puoleen väliin jokea.

Tämän sillan ylitettyämme ilta alkoi olla jo käsillä. Sääskiä oli siihen malliin, että ei pärjännyt vain t-paita päällä. Reittiä oli todella vaikea havaita, ja matkan teko oli melko hidasta, koska piti jatkuvasti tähyillä minne päin pitäisi kulkea. Maasto muuttui myös todella kivikkoiseksi ja lopulta aivan kallioiseksi lohkareikoksi. Reittimerkinnät olivat olemattomat. Harhauduin useaan otteeseen ja aina välillä edessä oli kuilu tai äkkijyrkkä seinämä. Kello 22.40 emme vieläkään olleet perillä. Lounaasta oli kulunut jo 9 tuntia. Nälkä oli kamala ja voimat aivan lopussa. Tässä vaiheessa todella tuntui, että maraton oli helpompi suoritus. Pidimme tauon ja kaivoimme kartan esille. Ilmassa alkoi olla myös epäuskoa, että saapuisimmeko koskaan kämpälle ja olimmeko ihan väärässä paikassa. Tankkasin twixin, kuivahedelmiä ja pähkinöitä. Ne auttoivat hieman. Edessä oli aivan uskomattoman jyrkkä nousu kivikossa. Mitä ylemmäs pääsi, alkoi edessä olla myös lunta. Hyttysiä oli suorastaan helvetillisen paljon. Päässä oli pakko olla hyttysverkko. Tuntui täysin utopistiselta kävellä lumikentillä mustan hyttysparven pörrätessä pään ympärillä. Tässä vaiheessa oli pakko kulkea myös takki päällä. Lumikenttien ylittäminen pelotti hieman, mutta en jaksanut enää murehtia siitä, mitä lumen alla oli tai ei ollut. Onneksi lumi ei pettänyt kertaakaan. Tämä nousu oli todella kova voimainponnistus, sillä kilometrejä oli takana jo 26. Viimeiselle nousuosuudelle kertyi vertikaalimetrejä yli 400. Lopulta pääsimme ylös tunturiin, mistä näköalat avautuivat taas kohti Ruotsin tuntureita. Aurinko oli laskenut ja värjäsi tuntureiden huiput vaaleanpunaisiksi. Yllättäen pikkulammen rannalla näkyi teltta. Kämpällä Tiina kertoi, että teltan edustalla oli tanssinut vanha mies täysin alasti! Varmasti todella uskomaton näky tässä erämaassa. Mies oli painunut telttaan siinä vaiheessa, kun kuljin paikan ohi.

Saavuimme Røysvattnille puolilta öin ja 13 tunnin kävelyn jälkeen. Kännykän mukaan olin ottanut päivän aikana yli 44 600 askelta. Tässä paikassa oli myös jonkinlainen sauna, jonka takia olimme päättäneet siellä yöpyä. Vaellus on kyllä todella rankkaa urheilua. Ei riitä, että kantaa parinkymmennen kilon painosta rinkkaa 13 tuntia. Päivän päälle saa vielä kantaa ämpäreittäin vettä kämpälle ja saunalle. Hartiat ovat muutenkin jo poikki, joten veden kantaminen ei ainakaan toiminut palautuksena. Veden kantomatka ei täällä ollut kovin lyhyt. Tässä kämpässä kaasuliesi toimi todella surkeasti, ilmeisesti se myös vuosi jonkin verran, sillä ohjeessa käskettiin kytkeä letku irti, jos liettä ei käyttänyt. Polttopuita ei ollut valmiina, joten jouduin vielä hakkaamaan halkoja. Näiden eri askereiden välissä laitoin vielä ruokaa.

Norjalainen ”sauna” oli saman tyyppinen viritys kuin sillatkin. Kyseessä oli liiteri, jota ei oltu varusteltu mitenkään. Ei yhtään penkkiä tai naulakkoa, puita hakattiin samassa paikassa. Saunassa oli minikiuas ja vesisäiliö. Viemäriä ei ollut, vaan lattia oli todella harva. Kiuas lämpeni todella äkäisesti. Itse en jaksanut varsinaisesti enää keskellä yötä saunoa, riitti että sain lämmintä vettä. Olin myös päättänyt pestä vielä pyykkiä. Ihan uskomatonta, että tuollaisen vaelluksen jälkeen jaksoin vielä ahkeroida pyykinpesunkin parissa. Nukkumaan pääsimme n. klo 2. Aamulla olikin herätys klo 7.

Nousumetrejä, hellettä, 21,5 km ja 11h Paurolle

Vaelluksen 6. aamu alkoi jälleen ihanan aurinkoisena. Aamupalaa oli mukava nautti ulkona, hyttysiäkään ei ollut. Yön aikana naapurimökkiin oli tullut asukkaita, mutta kenestä ei näkynyt vilaustakaan ennen lähtöämme kohti Paurojavrea. Koko vaelluksen aikana emme nähneet maastossa ketään muita ihmisiä.

Tästä eteenpäin reitti oli todella vaativa ja korkeuserojen suhteen olisi aivan hyvin voinut kävellä Alppien vaellusreiteillä. Muutaman kilometrin jälkeen alkoi todella jyrkkä nousu tunturiin. Olimme myös jättämässä sähkölinjat ja patoaltaan taaksemme. Erona Alppien ja Norjan reitteihin on se, että Alpeilla ei yleensä törmää pystysuoraan nousuun, vaan vedetään loivaa diagonaalia. Norjassa ei turhia kainostella, vaan mennään siitä mistä reitti on lyhin. Voin myös todeta, että esim. luontoon.fi:stä löytyvän reittikuvauksen kilometrit eivät pidä paikkaansa. Matkat ovat pidempiä. Myöskään viitoitusten kilometrimäärät eivät aina pidä paikkaansa. Tämän sai todeta jo viime kesänä. No ei se ole niin nuukaa, mutta kun olet henkisesti varautunut lyhyempään matkaan, niin onhan se tietysti toinen juttu taivaltaakin pidempiä etappeja.

img_6720
Lunta alkoi taas olla reitin varella, koska korkeuskin oli jo lähempänä 1000 m. Kuvassa näkyy myös reittimerkintäkivi.

Oli melkoinen punnerrus saavuttaa kuvassa näkyvä pikkulampi, nousu kesti parisen tuntia ja oli todella jyrkkä. Lumikentistä selvittyämme päätimme pitää lounastauon.

img_6734
Lounastauon pidimme tämän vesistön äärellä. ”Ei huono”

Tämän päivän lounas jäi sikäli mieleen mukana olleista valmisruoista, että se oli maultaan kaikista heikoin. Blåbandin kermaisa kanapasta ei maistunut kerrassaan miltään. En voi suositella. Tänäänkin lisukkeena oli leipää, juustoa ja instant cappucinot. Kofeiinia kyllä tarvitsee pitkin päivää. Ennen lounasta olin ehtinyt syödä jo yhden Puls Bar energiapatukan. Tämä kotimainen patukka osoittautui todella maukkaaksi. Makuna minulla oli matkassa suklaa&kookos -patukoita. Helteessä ne kyllä hieman sulivat, kuten muutkin suklaat.

Jälleen oli edessä lisää nousua, mutta myös laskua. Saavuimme aivan huikean turkoosin Baugevattnetin äärelle. Näky oli unohtumaton. Lumihuippuiset tunturit, uskomattoman turkoosi järvivesi ja kaiken kruunasi yläpuolellamme liidellyt merikotka.

img_6744
Baugevattnet ja Tiina. Kuvaan järven todellinen väri ei ole siirtynyt

Reitti seurasi tätä järveä useita kilometrejä. Myös hyttysten määrä lisääntyi. Minua eivät niinkään häirinneet, mutta musta pilvi seurasi perässä ja rinkka oli aivan päällystetty sääskillä.

img_6750
Päivän silta. Tyypilliseen norjalaiseen tyyliin. Silta oli kuitenkin 4 lankkua leveä 🙂

Sillan jälkeen loppupäivä oli yhtä uurastusta ja loppumattoman tuntuista menoa. Edessä oli taas kunnon ylämäki ja päivän korkein kohta olikin 1142 metriä. Luulen että päivän aikana vertikaalimetrejä kertyi 800 – 1000. Iltapäivällä oli pakko tankata myös energiageeli ja napostella välipalaa.

img_6755

Nousu vain jatkui ja jatkui, välillä kuljettiin tasaista ja oli pakko kahlata joen yli ilman kenkiä. Vihdoin näköpiiriin tuli Paurojavri, kämppää ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla. Päältämme lensi helikopteri. Arvelin että se olisi kuljettanut kalamiehiä. Ei auttanut kuin marssia eteenpäin. Ainut helpotus oli, että kuljimme alamäkeen. Järvelle päästyämme kävelimme hiekkarantaa pitkin joka oli tietty mukava elämys. Tässä vaiheessa eteen tuli myös useampi joen ylitys, missä oli aika vuolaat sulamisvesien virrat.

11 tunnin jälkeen ja 10 tunnin kävelyn jälkeen saavuimme viimein Paurohyttalle. Pihapiirissä näkyi koira ja muutama ihminen. Selvisi, että toisen kämpän oli vuokrannut Gällivaren paliskunta, jonka poronhoitajat päivystivät kämpällä vuoroviikoin. Helikopteri oli juuri tuonut paikalle uudet ”päivystäjät” ja vienyt toiset mennessään.

Tältä päivän reitti näyttää Suunto MoveScoutin videolla

Jaksamista auttoi kerrassaan upea näköala suoraan todella massiivista jäätikköä kohden.

Osoittatui, että toisen kämpän asukkaat olivat isä ja tytär. Isä oli erittäin mielissään, kun vieraita tuli pihaan. Hän oli todella ystävällinen, vaikka olikin tainnut nauttia muutakin kuin lähdevettä. Herra tuli kutsumaan meidät syömään heidän kämppäänsä. Otimme tarjouksen mielihyvin vastaan. Ensin piti kuitenkin käydä järvessä pesulla ja syödä omia eväitä. Nälkä oli todella kova. Miekkonen vaikutti melko kärsimättömältä, sillä hän tuli useita kertoja kysymään, että olemmeko tulossa syömään. Söimme pikaisesti bataatti-linssipataa porolla ja hirvellä höystettynä ja suuntasimme tämän evästauon jälkeen suoraan heidän ruokapöytäänsä. Ruoka maistui edelleen todella hyvin, sillä energiavaje oli melkoinen. Tarjolla oli tuoretta keitettyä rautua ja kotona paistettua flatbrödiä. Herran vaimo oli aamulla paistanut ”rieskat”, jotka olivat erittäin hyviä. Herra kertoi että vaeltajat olivat hänen havaintojensa mukaan vähentyneet alueella todella paljon ja nuoria ei enää näkynyt. Polutkin olivat lähes kasvamassa umpeen. Voin toki yhtyä tähän näkemykseen, sillä mekään emme nähneet ketään koskaan reitillä. Tietysti hyvä seikka, jos ei halua kulkea massojen matkassa.

fullsizerender5
Paurojavri

FullSizeRender(6).jpg

Saamelaiset olisivat olleet halukkaita jatkamaan iltaa varmaan vielä vaikka kuinka myöhään, mutta meidän oli pakko painua yöpuulle. Vieraskirjasta luimme, että meitä ennen kämpässä yöpyneet olivat myös saaneet viettää hauskan illan edellisten saamelaisporonhoitajien kanssa. Kerrassaan mahtava elämys tämäkin ja hienoa vieraanvaraisuutta. Vieraita ei todennäköisesti kuitenkaan joka ilta Paurohyttalla käy.

Helteinen 20 km taivallus Sitashyttalle

Vaelluksen 5. aamu alkoi aurinkoisena ja lämpimänä. Suuntasin aamupalan valmistukseen kalastajien miehittämään kämppään. Heistä yksi oli herännyt jo kalaan muiden vetäessä vielä hirsiä. Järvestä nousikin reilun kokoinen taimen. Myös kämppäemäntä tuli vielä juttelemaan ja kertoi että hänen oma suosikkinsa tulevista etapeista oli Paurojavri juuri kesäaikaan. Talvella taas hänen mielestään Skoaddejavri oli kaikkein kaunein paikka.

Reitti jatkui Ruotsin ja Norjan rajaa seuraillen kohti Sitasjavren läntisintä kolkkaa. Edessä oli taas nousua kivikkoista polkua pitkin. Tämä päivä oli ensimmäinen,kun jouduimme turvautumaan hyttysmyrkkyyn. Edellisen päivän lämpö oli saanut sääsket heräämään. Vaeltajan ihonhoitotuotteet: aurinkorasva ja hyttysmyrkky. Tämä yhdistettynä vielä hikoiluun… Mietinkin, että miksi kukaan ei ole vielä tuonut markkinoille aurinkosuojakertoimella varustettua hyttyssuihketta, sille olisi todellakin tarvetta!

img_6691
Päivän upein näköalapaikka ja maisema

Ilmastonmuutoksen etenemistä pystyi todella hyvin havannoimaan tällä vaelluksella. Ylitimme monia paikkoja, jotka kallion muodostuksesta ja sileydestä päätellen olivat olleet ennen jäätikköjä, mutta mistä nyt jää oli tipotiessään.

Yllä olevan näköalapaikan jälkeen reitti alkoi laskeutua kohti Sitasjavrea. Edessä oli todella haastava laskeutuminen valtavien kivenlohkareiden seassa. Välillä piti kiipeillä, käyttää nelivetoa tai laskeutua istuvilleen ja sitä kautta pudottautua alaspäin. Itse en varsinaisesti nauti tällaisesta maastosta.

img_6695
Vaelluksen teknisin osuus

Tästäkin selvittiin ehjin nahoin. Iso ja painava rinkka tietysti vaikeuttaa tasapainoilua paljon.

Lyhyehkön pusikossa ja suossa tarpomisen jälkeen olimme Sitasjavren rannalla. Lounastauko oli tarkoitus pitää järven rannalla, jota reunusti hiekkaranta. Aivan mahtavaa päästä kunnon picnic-lounaalle. Minulla oli matkassa MSR:n Micropocket rocket -keitin, joka olikin hyvä hankinta. Ensimmäiseksi vesi kiuhumaan, sitten valmiskuivaruoka hautumaan ja järveen uimaan. Vesi ei ollut lainkaan jäätävän kylmän tuntuista, sillä ranta oli matala. Tämän päivän lounas taisi olla joku kana-riisi ruoka, joka ei ole jäänyt sen kummemmin mieleen. Valmisruoan lisänä söimme näkkileipää, juustoa ja salamia. Mukana oli babybell-juustoja ja ruotsalaista porosulatejuustoa tuubissa.

img_6306
Sitasjavren Norjan puoleinen kolkka ja lounaspaikkamme

Loppupäivän saimmekin kävellä hiekkatietä pitkin. Koska kyseessä on ilmeisen merkittävä sähköntuotantoalue, oli huoltoteitä tehty tähän tunturiympäristöön. Mitään merkittävää auto- tai muutakaan liikennettä alueella ei kuitenkaan ollut. Tietysti melkoisen tylsää joutua kävelemään tietä pitkin, mutta toisaalta matkanteko eteni huomattavan joutuisasti.  Olimme Sitashyttalla ennätysaikaisin n. kl 17 -18 maissa. Päivä oli ollut todella kuuma ja helteinen.

img_6698
Huoltoteitä risteili patoaltaan / Sitasjavren ympäristössä

Sitashyttalla ei onneksi ollut ketään muita ihmisiä. Täälläkin oli kaksi eri majoitusmökkiä. Me majoitumme kämppään jonne mahtui kuusi henkeä. Heti ensi töiksi edessä oli vedenkantourakka. Onneksi kämpän vierestä kulki puro, josta vedet sai kätevästi tuotua. Kaikki isot kattilat ja pannut tulille ruokaa, tiskausta, peseytymistä ja pyykinpesua varten. Näitä Narvikin alueen kämppiä huolletaan ilmeisesti paljon vähemmän kuin Tromsin alueen kämppiä. Tässäkään paikassa kämppäisäntä tai -emäntä ei ollut käynyt talvisesongin jälkeen. Se tarkoitti sitä, että tulitikkuja oli vain muutama jäljellä. Täytyy tunnustaa, että tulitikut loppuivat jokaisesta kämpästä Skoaddejavrea lukuunottamatta missä yövyimme. Syy ei suinkaan ollut tikkujen ylettömässä käytössä, vaan niitä ei vain ollut kuin muutamia enää jäljellä. Ehdin jo alkaa hieman panikoimaan, että riittäisivätkö omat tikkumme reissun ajaksi, jos tilanne olisi joka paikassa sama. Kaasulieden sytyttäminen ei aina ole ihan yksinkertaista, sen tietää jokainen joka näissä kämpissä on vieraillut…

Väsymys oli tässä vaiheessa melkoinen. Edellinen yö oli mennyt niin ja näin teltassa. Onneksi ruoanvalmistukseen ei tarvinnut käyttää enempää energiaa. Tämän päivän illallinen olikin uusi kokeiluni kuivattujen ruokien sarjassa. Ruoka oli indonesialaistyyppistä. Pohjana toimi keitetty speltti. Sen joukkoon lisäsin paistettua broilerin sisäfileetä ja porsaan ulkofileetä, paistettua kesäkurpitsaa, sipulia, valkosipuli ja paprikaa. Sekoitin kaikki aineet keskenään kasarissa ja lisäsin pari ruokalusikkaa maapähkinävoita, lime-mehua, inkivääriä, korianteria ja chiliä. Tämän seoksen sitten kuivasin. Toimi erittäin hyvin ja ennallistui täydellisesti.

img_6699
Näköala Sitashyttalta

Ensimmäisiin päiviin verrattuna säässä oli tapahtunut radikaali muutos. Aurinko tarttui hyvin kasvoihin ja ilman korkeaa suojakerrointa olisi varmasti palanut täysin karrelle.

Iltaisin olin todella väsynyt ja en jaksanut kirjoittaa vieraskirjoihin mitään. Sitasjavrella tuli kuitenkin avattua kämpän vieraskirja ja kuinka ollakaan edellisenä yönä siellä oli ollut vanha tuttu Arne ”hyttesamlare”, johon törmäsin kesällä 2015. Arnen projekti on näemmä edennyt suunnitelmien mukaan. Olisi ollut kyllä varsinainen jymypaukku törmätä häneen, läheltä piti. En tiedä olisinko ollut iloinen vai harmissani, jos olisimme olleet samaan aikaan Sitaksella. Hieman ristiriitainen fiilis hänestä jäi viime kesästä.

Aurinko oli paahtanut kämpän todella kuumaksi ja ikkunan auki pitäminen arvelutti hyttysten takia. No päätin kuitenkin pitää ikkunaa auki yön, ja onneksi niitä ei sisään asti tullut. Kaikkia paikkoja kolotti ja vaellus oli alkanut tuntua myös jaloissa. Onneksi rakkoja ei ollut vielä tullut lainkaan. Uudet Hanwagin kengät tuntuivat toimivan hyvin. Myös uusi Ospreyn rinkka oli huomattavasti miellyttävämpi kuin Deuter, joka minulla oli edellisenä kesänä. Osprey ei hiertänyt lainkaan lantiota. Onneksi matkassa oli Voltarenia, sillä sitä sai hieroa lähes joka ilta olkapäihin ja jalkateriin. Myös kosteusvoide oli päässyt ns. luksustuotteena mukaan, joka olikin tosi hyvä juttu, koska aurinko paahtoi käsiä ja jalkoja todella voimakkaasti. Oikeastaan kaikkein paras hankinta tälle vaellukselle olivat kuitenkin kolme paria SmartWoolin merino-villasukkia, jotka olivat päivästä toiseen kerrassaan ihanat!